Kirje Möhköltä Syyskuussa Hämeen veikolle

Ajattelepa nyt ajassa vajaata viisikymmentä vuotta takaperin. Me istumme samalla paikalla kuin nytkin, mutta mikä äärettömän jylhä ja kolkko erämaa ympäröipi meitä silloin minne vaan silmämme käännämme. Ikivanhat kuuset ja hongat kohottavat taivaalle latvojaan, joissa tuuli hiljalleen humisee, johdattaen mielen kauas, kauas hämärään muinoisaikaa, aikaan semmoiseen, jolloin ei yhdenkään ihmisen jalka tallaillut niiden sammaltuneita juuria.

Kaikkialla maassa makaa yhtä uhkeita korvenasukkaita jo sammaltuneina, lahonneina, muistuttaen että: "kaik' on katoava päällä maan". Ja vihdoin mikä louhikko ja kivikko sitten! Suurempata ja pienempätä kallionlohkaretta on kaikkialla ikäänkuin jos vanhat vuoren jättiläiset olisivat tässä kivisotaa käyneet, pitämällä noita paadenkappaleita jousen-nuolinansa. Kaikki on niin jylhää ja kuitenkin niin suurta, niin hiljaista ja kuitenkin niin sanarikasta.

Vaan mikä tuo kohina, joka korviini kaikuu? kysyt sinä. Se on Koitajoen vesi, joka, matkustettuaan pitkät matkat tuolta Venäjän rajan tienoilta, vallattomana tuolla hyppelee viettävän louhikon yli, siten muodostamalla kosken, Möhkönkosken. Kauan ei sen raivoisa vallattomuus kuitenkaan kestä; pari lyhyttä virstaa vaan tästä eteenpäin mentyään, vaipuvat sen vallattomat kuohut Nuorajärven tyyneen helmaan.

Möhkönkoski 1900-luvun alussa.

Semmoinen oli tämä seutu puoli vuosisataa taapäin. Mutta tännekkin löysi sivistys tiensä ja pakoitti jylhän luonnon raa'at voimat palvelukseensa. Honka toisensa perään kaatui rytisten maahan, louhikot tasoittuivat ikäänkuin taikavoimalla, ihmisasunnoita ja muita laitoksia alkoi ilmestyä ja kun sitten kirjoitettiin vuosiluku 1847, niin vahvistettiin tälle paikalle rautatehtaan oikeudet ja niin Möhkö, samannimisen kosken varrelle, oli syntynyt maailmaan.

Aina siitä lähtein onkin Möhkö kunnialla tätä oikeuttaan käyttänyt, olemalla siten "näillä raukoilla rajoilla, poloisilla pohjanmailla" monien satojen ihmisten maallisen toimeentulon lähteenä. Vaikeata on tarkkaan sanoa kuinka moni henkilö tämän tehtaan nojalla elää, vaan suunnilleen voisi arvata, jos katselemme eräitä kohtia vaan.

Otetaanpa esim. malmin-nosto järvistä. Sitä vuosittain tehtaassa käytetään noin 68.000 tynnyriä, jonka nosto vaatii vähintäänkin 300 miehen työvoiman. Sen lisäksi tarvitaan noin 135.000 tynn. hiiliä, 129.000 leiviskää kalkkikiviä y.m. joka ei myöskään ole yhden miehen tehtävä. Entäs sitten talvella tuo suuri rahtimiesten paljous, joka tuoden ja vieden tavaroita, usein satamääriä yhdessä "arttelissa", ajaa rahaa kokoon, kuten sanotaan.

Mitä siitä sitten tulee tuosta suuresta raaka-aineiden paljoudesta? Sen saat kohta tietää. Menkäämme tuon korkean huoneen, tominan (sana "tomina" johtuu kenties Venäjän kielestä ja merkitsee sulatus-uunia eli sulatuslaitosta yleiseen) yläkertaan. Sen keskellä on pyöreä aukko, josta hiljainen, sinervä liekki leimuelee. Tuon salaperäisen aukon, joka hiukan muistuttaa tulivuoren kraatteria, ympärillä lojuilee kolme miestä äänettöminä pitkillä laavitsoilla. Yht'äkkiä nousee yksi miehistä ja alkaa mättää lyhyitä pöliköitä aukkoon. Toiset kaksi seuraavat ensimmäisen esimerkkiä ja halkomitan tyhjennettyä kaadetaan myöskin mitoittain hiiliä, samoin malmia vihdoin pieneksi muserrettua kalkkikiveä, kaikki tuohon tuliseen aukkoon ja niin on "panos" tehty, joka samaan tapaan uudistetaan muistaakseni aina joka neljännestunnin perästä.

Möhkön masuuni 1890-luvulla.

Mutta kuules! altamme kuuluu tuommoinen kilk, kalk, kilk, kalk! - Lähdetäänpäs katsomaan mitä tuommoinen kilketys ja kalkatus merkitsee! Heti ovesta tultuamme näemme laattialla olevaan hiekkaan muodostetun noin kolmen jalan pituisia soikeita uurnia, uunin luota aina seinää liki. Vaan huomiomme kääntyy pian toisaalle, sillä tuota outoa kilketystä kestää yhä ja jopa huomaamme sen syynkin. Suuressa puolipyöreässä uunin onkalossa on kolme nokista miestä täydessä puuhassa. Yksi pitää kädessään pitkää rautakankea, jonka toinen pää on pistetty uunin kupeeseen ja nuo kaksi muuta miestä kolhivat suurilla moukareilla kangen toista päätä. Me jo arvaamme mitä on tekeillä ja sentähden katselemme jännitetyin mielin miesten tekoa. Jo hehkuu miesten takoma reikä uunin kupeessa; yksi kolahdus vielä ja aukosta syöksyy tulinen virta pärskyen ja rätisten hiekkauurniin, kauhealla kuumuudellaan lämmittäen muutamissa silmänräpäyksissä koko huoneen polttavan kuumaksi. Me väistymme kiireesti loitommalle, mutta nuo kolme nokista miestä johdattelevat vaan hehkuvata virtaa pitkillä rautakoukuillaan määrättyyn suuntaansa samoin, kuin me ennen pikkupoikina, "paitaressuina pahoina" johdattelimme pieniä vesinoroja myllyillemme. Jo ovatkin uurnat täyttyneet, suuri savimöhkäle meikotetaan reikään, virran juoksu on ehkäisty, miehet levollisina pyyhkielevät hikisiä otsiansa paitansa hihoihin ja näin on harkkorauta syntynyt.

Karjalatar 27.10.1882 no 41

 

Ubinet Hakukoneoptimointi