Kirje Möhköltä Syyskuulta Hämeen veikolle

Vihdoinkin täytän lupaukseni ja kirjotan sinulle täältä salon sydämestä. Mutta paremmin ymmärtääksesi kirjettäni pyydän sinun hengessä seuraamaan mukana tälle salomatkalle, jolla varmaankin olet kohtaava monta, sinulle ennen tuntematonta vastusta ja hankaluutta. Vaan pois kaikki tyhjät ennakkoluulot ja ilman kaikkia mutkia ja metkuja matkalle siis! Ajattelepas nyt ensinkin olevamme Ilomantsin kirkolla eli "pogostalla", kuten me täällä Wenäjän rajalla olemme oppineet kirkonkylää nimittämään. Siitä tilaamme hevosen ja lähdemme ajamaan Itä-kaakkoista suuntaa, kääntyen vähittäin aluksi itään ja lopuksi kohti koillista, sillä muistaakseni Möhköllehän oli matkamme maali.

Aluksi näyttävät seudut asutuilta ja muutamia virstoja ajettuamme tulemme pieneen kylään, nimeltä Kuuksenvaara, mutta sitten alkaa maa, salomaa semmoinen, jota sinä tuolla kauniissa ja asutussa Hämeessä varmaankaan et ole tottunut kulkemaan. Yksimuotoista petäjäkangasta vaan yhtenään, siellä täällä joku pikkuinen metsälampi tahi jonkun suuremman järven lahdelma, tienvarrella joku yksinäinen talo, siinä kaikki mitä silmä tällä matkalla kohtaa.

Kuuksenvaaran kylä v. 1954. Niilo Suihko

Ratas vierii, matka joutuu, mutta Möhköä, tuota salaperäistä Möhköä ei vieläkään näy ei kuulu. Sinä jo alat tulla levottomaksi ja kysyt: Kuinka pitkä tämä väli oikeastaan onkaan? Ja sinulle vastaan: ei tämä ole niin pitkän pitkä, ompahan vain 20 virstaa, vaan matka muutoin tuntuu aina pitemmältä ensikertaa kulkiessa. Minä olen varma siitä, ettei tämä selitys sinua ensinkään lohduta, sinua, joka aina olet tottunut lyhyitä taipaleita matkustamaan ja pitemmillä reitillä käyttänyt rautateitä ynnä muita suuren maailman mukavia lentoneuvoja, joiksi niitä ehdottomasti täytyy nimittää. Mutta istuhan vaan siivolla rattaillasi ja tyydy kohtaloosi, muutoin joudut "huonolle tuulelle", joka ei ensinkään ole edullista näin matkan alussa varsinkaan.

Niin, jo on kaksi tuntia ajettu, sattui näet huononlainen kyytihevonen meille - mutta tpruu! järveenhän sinä minut viet, päistikkaa järveen! Älä aja! - Minua ei ensinkään kummastuta sinun hätäsi, sillä maantie todellakin menee niin kohti järveä, että ensikertaa kulkiessa luulisi todellakin päin päätimystä järveen syöstyvän. Kuitenkin yht'äkkiä kääntyy tie vasempaan pitkin mäen rinnettä, niin kaitaa ja kaitevaa, että peloittaa sittenkin vaan syvyyteen syöksyvämme. Me pääsemme kuitenkin onnellisesti tuosta "scarybdista", vaan - voi kauhistusta; "Schyllaanhan" me syöksymme kumminkin! huudahdat sinä; ja totta puhuen asia vähän arveluttaakin, sillä nyt on tultu tuolle kuuluisalle Oinassalmen sillalle, joka ensikertaa kulkevasta todellakin näyttää pelottavalta. Vaan kuitenkaan ei tässä ole mitään hätää, eikä minun tietääkseni vielä kukaan ole siihen hukkunut; kuitenkin on hyvä olla varoillaan ja me siis laskeudumme rattaita alas, mennäksemme jalkapatikassa tuon puuroukkion yli. Me lähdemme siis astumaan ja annamme kyytimiehen ronata hevosineen perästä, kuten parhaiten pääsee.

Mutta, - äksyilet sinä taasen - nämähän, tämmöiset epäkohdat eivät ole ensinkään kunniaksi Ilomantsin kunnalle! Ei olekaan ja tässä näin kahdenkesken puhuessamme voin sinulle korvaan kuiskata, ettei meidän kunta ylimalkaan paljon "piittaa" yhteistä hyvää tarkoittavista asioista. Täällä on vaan kauan aikaa tyydytetty edistyksen ystäviä tuolla vanhalla lauseella: "onhan sitä ennekin toimeen näin toimeen tultu". Tuo hyvä "entisyys" näkyy Ilomantsissa olevan oikea "character indelebilis" s.o. lähtemätön luonne, jonka vuoksi kunnalliset olot edistyvät hitaasti ja ainoastaan suurella taistelulla.

Kuitenkin ilolla saattaa huomata täälläkin jo "uudemman ajan enteitä", koska jo kansakoulua valmistava johtokuntakin on valittu viisitoistavuotisen kinastuksen perästä, niinkuin viime kuntakokouksessa eräs kokouksen jäsen vakuutti olevan täällä tehdyn. Niin se nyt on ja pitääkin olla, että totuus ja valkeus aina kuitenkin viimein voitolle pääsevät ja ihmiskunnan historialliset riennot menevät menoansa vaikka yksityiset niitä vastustavatkin. Niinpä kyllä! vaan kuitenkin kerran on historia, tuo ihmiskunnan elämän ja tekojen pöytäkirja, ilmaiseva säälimättömän tuomionsa kaikille niinhyvin kansoille kuin yksityisillekkin, jos he ovat vastustaneet sitä edistymisen ja kehittymisen menoa, jonka kaikkivaltias Jumala on ihmiskunnalle määrännyt.

Tätä jutellessamme olemme jo päässeet tuon surkean puuroukkion ylitse, vaan nytkös taasen pulma edessä. Tie todellakin loppui ja "eessä vesi vetelä, takana taivas selvä", kun näet, olemme näin saapuneet Oinassalmen lauttauspaikalle eli "lossille", paikkakunnan puhetavan mukaan sanoen. No, tässä ei meillä kuitenkaan ole mitään hätää. Kohta tulee tuosta matalasta majasta ystävällinen mies, joka äänettä tarttuu hevosen suitsiin, kiskoo sen rattaineen päivineen suurenmoiseen venheeseen, johon meidänkin on astuminen, jos mielimme yli päästä, ja nyt alkaa hän soutaa kauhean pitkillä airoillaan, ensinkään meiltä kysymättä mistä me tulemme taikka mihin me menemme.

Oinassalmen lossi v. 1933.

Näin neljänneksen tuntia kiikuttuamme "lakkapäillä laineilla", on taasen vankka maa jalkojemme alla ja me vihdoinkin, pienen soutupalkan maksettuamme, viimeisellä 5 virstan pituisella taipaleella. Hetkisen ajettuamme, alkaa pyörien alta kuulua outo romina; se ei ole hiekan eikä someronkaan ääni. Ei, niin romisee tielle vedetty raudankuona ja nyt saamme olla varmat ett'ei Möhkö enää ole kaukana. Vielä pikkuinen mäen töyrä ylös ja Möhkö kaikessa vaatimattomassa salaperäisyydessään ilmestyy etehemme. Näin siis nyt olemme vihdoin perillä.

Sinä katselet paikkaa, ihmisiä ja tapoja, sehän on varsin luonnollista aina uudessa paikkakunnassa, vieläpä suuremmalla syyllä, kun on 50 peninkulman päässä kotipaikoiltaan. "Noh!" sanot sinä vihdoinkin rauhoittuneena, "olenhan minä vielä kuitenkin ihmisten ilmoissa". Otettuamme sitten pienen kahvitilkan virvoitukseksemme, kerron sinulle lupaukseni mukaan tämän paikan sekä ulkonaisista että sisällisistä oloista.

Karjalatar 29.9.1882 no 39

Ubinet Hakukoneoptimointi